- Eiköhän sillä ole mitään muuta tekemistä? Eihän tuollainen ole edes tervettä. 
- Ei ole ei, luuletko etten minä sitä tiedä, mutta mitä voin sille tehdä? 
- Eikö se voisi edes katsella televisiota tai soittaa jollekin tutulleen ja jutella hetken? 
- Voisihan se, mutta luuletko etten ole sitä koskaan yrittänyt, ja huomannut sitten kuinka turhaa on katsella televisioruudussa vilistäviä mustia ja valkoisia pisteitä tai kuunnella puhelimesta yksitoikkoista piipitystä? Onko se sitten jotain järkevämpää kuin tämä? Sanoisin että samaa sarjaa ne ovat kuin tämä ikkunasta oman kuvan katseleminen, vai onko sinulla tähänkin joku parempi arvio? 
- Ehkäpä minulla olisi, mutta enpä tiedä kannattaako enää sanoa mitään kun se on niin kiukkuinen ja itsepäinen eikä kuuntele mitä minulla on sanottavana. 
- No ehkäpä minä sitten kuuntelen. Pistähän parastasi. 
- En minä haluaisi saarnata, mutta milloin viimeksi se on edes syönyt tai nukkunut? Minä olen tässä sentään jatkuvasti eikä kukaan minulta mitään muuta odotakaan, mutta jotenkin minulla on tunne että se on istunut siinä samassa paikassa vaikka miten pitkään, eikä sellainen ole minusta mitenkään normaalia. 
- Ei ole ei, luuletko etten minä sitä tiedä, mutta mitä voin sille tehdä? 
- Ja se vastaa aina vaan useammin tuolla samalla lauseella. Sen pitäisi yrittää panostaa vastauksiinsa enemmän. 
- Se on ihan hyvä lause ja kelpaa noihin äitini mieleen tuoviin kysymyksiin. Tai ehkä minä vain pidän siitä, oletkos tullut ajatelleeksi sitä? 
- Rauha äitisi muistolle. Hän sentään kasvatti minut. Luulenpa että äitisikin tahtoisi tietää, että mitä se oikein odottaa siinä ikkunan edessä. 
- Ehdottaisin oikein ystävälliseen sävyyn että jättäisit nyt äitini pois tästä keskustelusta. Sopiiko? 
- Tottahan toki, mutta minä odotan edelleenkin vastausta kysymykseeni. 
- Minä en ymmärrä mitä sinä haluat kuulla? Eikö minulla ole oikeutta istua tässä jos niin haluan? Olethan sinäkin siinä päivästä toiseen enkä minä ala sinua siitä syyttelemään. 
- Tottakai se saa istua siinä vaikka maailman tappiin asti, mutta minä olen vain huolissani. Ja muistahan nyt taas että tässä istuminen on nimenomaan minun tehtäväni. Sitä paitsi ulkona on melkein säkkipimeää, joten mitä se oikein luulee siellä näkevänsä. 
- Mikset sinä voi vain antaa minun olla? 
- Se kiertelee kysymystä ja vastauksen antamista. Mitähän salattavaa sillä oikein on? 
- Että osaatkin sitten olla ärsyttävä. Eihän minulla mitään salattavaa ole, kunhan vain tahdon olla tässä ikkunan ääressä omissa ajatuksissani. 
- Miksei se kerro ajatuksiaan minulle, kun tässä sitä kyselen ja tahtoisin niin kovasti auttaa. Jotenkin tunnen olevani velkaa kaikesta mitä se on hyväkseni tehnyt. 
- Et sinä mitään velkaa ole. Ja pitäähän jotain yksityisyyttäkin olla. Ei kaikkea omaansa voi kertoa, mikset sinä sitä tajua. 
- Minä näen että se odottaa jotain ja taidanpa kaiken lisäksi tietää ketä. 
- Mitä sinäkin luulet mistään tietäväsi? Pitäisit nyt viimeinkin huolen omista asioistasi. 
- Se tuntuu olevan kovin vihamielinen. 
- Minä olen vain hermostunut ja se on yksin sinun ansiotasi. 
- Onkohan se tullut edes ajatelleeksi että ehkä se odottaa siinä ihan turhaan? 
- Et viitsisi maalailla piruja seinille enää enempää. Tiedän että sehän olisi sinulle oikein naurun paikka. 
- Se luulee että minä tahdon sille vain pahinta. Ei ole kovinkaan hyvin onnistunut minun yritykseni. 
- No kertoisit sitten edes mitä oikein yrität, etkä vain itkisi siinä kaikesta turhasta. No niin, anna tulla. Minä odotan. 
- Minä vain yritän avata sen silmiä ja jos se on väärin, niin se sanoo vaan. Kyllä minä voin jättää sen istumaan tähän omiin ajatuksiinsa uponneena ja naureskella myöhemmin kun se itse huomaa sen minkä minä olen huomannut jo aikoja sitten. 
- Ja mitähän se mahtaa olla? 
- Sitä, että kohta se on vuosikymmentä vanhempi, eikä ehkä sittenkään vielä huomaa, että sen päivät ovat olleet vain ikkunan edessä istumista, vessapaperirullan vaihtamista ja uuden kylpysaippuan ostamista. Kaiken tuon lisäksi ainoastaan odotusta. Ja ehkä se huomaa jonain päivänä että minkä odotusta. Voisin sanoa sen tähän perään ennen kuin se ehtii väittää vastaan. Tyhjän odotusta, ei mitään muuta. Tyhjän odotusta, eikä se näe sitä, vaikka katsoo sitä ikkunasta silmiin melkein kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. 
- No kun siinä nyt olet niin viisas, niin kerrohan mitä minun pitäisi tehdä. Osaatko tehdä sen? 
- Kamala kun se on kärttyinen. Eihän ole ollenkaan mukavaa kun saa koko ajan kuulla tiuskimista. Voisitko rauhoittua ihan minun mielikseni? 
- Minä olen rauhallinen. Ala kertoa. 
- Lopeta odotus. Lopeta tyhjän odotus. 
- Sekö oli sinun neuvosi? 
- Se on hyvä neuvo kunhan se osaa vain soveltaa sitä oikein. 
- Hah, olitpas väärässä. Arvaa kuka ajoi juuri pihaan? Odotus on päättynyt ja rakkaus täyttää tämän huoneen. 
- Minä tiedän kuka ajoi pihaan ja tiedän että odotus ei ole päättynyt. Tietääkö se, että se odottaa samaa asiaa muutaman tunnin kuluttua jälleen uudestaan. Ja tietääkö se, että joskus se odotus ei lopu edes muutamaksi hetkeksi, vaan antaa sen vanheta siihen ikkunan eteen loputon odotus sydämessään? 
- Mitä sinä oikein tarkoitat? 
- Minä tarkoitan että se voisi lopettaa tuon odotuksen. Se voisi tarttua tuossa pöydällä olevaan veitseen ja ottaa tuon ovesta kohta sisään astuvan naisen, jota se kutsuu rakkautensa kohteeksi, lopullisesti omakseen. 
- Omakseen. Lopullisesti. Mitä sinä käsket minua tekemään? Ethän sinä voi tarkoittaa... 

Minä tajuan sen ja otan pöydältä pitkäteräisen veitsen ja jään odottamaan että rakkauteni astuisi huoneeseen ja lopettaisi tämän kiduttavan odotuksen. Katson ikkunalaudalla olevaa kaktusta ja silitän sitä niin, että piikki tarttuu sormeeni mutta olen liian innoissani tuntemaan mitään. Kiitos neuvosta, sanon sille ja tiedän että se on oikeassa. Se sentään odotti minun kanssani ja piti minulle seuraa. Ovi kolahtaa ja hän astuu hymyillen huoneeseen, jossa on lähes täysin pimeää. Hän näkee hahmoni ikkunaa vasten ja kävelee äänettömästi 
lähemmäs. Tunnen hänen hajuvetensä kun hän kietoo kätensä kaulaani ja suutelee poskeani. Hän on tullut ja päättänyt odotukseni. 

- Niinhän se luulee. Kun se muistaisi mitä sillä on kädessään ja mitä minä neuvoin tekemään. 

Tottakai minä muistan, sanon hiljaa ja painan veitsen naisen kurkulle. Hänen hengityksensä pysähtyy ja tunnen aataminomenan liikahtelun veitsen terää vasten. Hän ei uskalla puhua mitään ja minä vetäisen veitsen nopeasti vasemmalta oikealle saaden aikaan syvän viillon, josta suihkuaa verta kasvoilleni. Pimeys ei anna minun nähdä hänen kauniita silmiään ja ainoa ääni mikä rikkoo hiljaisuuden, on hänen kurkustaan kuuluva korina ja veren litinä lattialla. Hän kaatuu lattialle ja jää makaamaan liikkumattomana. Istun takaisin ikkunan 
ääreen ja katson kaktusta, joka on vain tumma hahmo pimeässä. Näinkö sinä sen tarkoitit, kysyn siltä ja vastaus on pelkkää hiljaisuutta. Mikset sinä vastaa minulle? Älä viitsi pelleillä, minä tein niin kuin sinä käskit. Enkö tehnytkin? Vastaa minulle!!! 

Vastaanhan minä, kunhan se vain malttaisi odottaa.