Auton nastarenkaat ropisivat pikatien pinnassa. Rauhoittava sävel, unettava.
- Voinks mä nukkua? Ihan vain minsan.
- Juu, nojaa siihen.

Ja uni alkoi.
Tie pirstoutui miljardeiksi sirpaleiksi ja nastojen ropina hukkui jonnekin ympäröivän universumin taustahälyyn. Ja universumi, se oli kaunis. 

Väripaletti, hullun taivaanmaalarin näytös. Asfaltin sirpaleet sinkoilivat timantteina, rubiineina, safiireina ympäri kaikkeuden, ympäri auton ja auto oli kaikkeuden sydän ja sen koti. 

Sillä kaikki tuo nukkui siinä vieressä. Uneksija. Nukkujan pään läpi virtasi kuskin silmiin, korviin ja käsiin koko muodoton joki. 

Ja minuutti meni.
- Näit unta.
- Näinkö?
- Joo. Mistä sä oikein oot?